Kesän kestänyt fatiikki.
Se siis alkoi pikkuhiljaa taas tulla, mitä pidemmälle kesää
edettiin.
Osittain se on aina johtunut itsellä lämpimistä ilmoista.
Niitähän ei nyt ole tarvinnut tänä kesänä liikaa kokea. Eli ei voi olla
suoranainen syy tällä kertaa.
Aloitin uuden työkokeilun juhannuksen jälkeen. Alun pari
viikkoa kroppa joutui totuttelemaan säännölliseen rytmiin viitenä päivänä
viikossa. Eli kello pirisee tarpeeksi ajoissa, että saa rauhassa juoda aamu
kahvin ja lueskella päivän lehdet.
Töihin kävelen edes takaisin. Töissä ei tarvitse liiaksi
seisoskella, vaan on istumatyö. Silti tarvittaessa saa jaloitella ja liikkua,
että ahteri kestää sen viisi tuntia, mitä se työpäivä kestää. Työpäivätkin ovat
vaihtelevia, että ei ole yhtä ja samaa puurtamista.
Silti se salakavala fatiikki ottaa valtaansa. Lopulta yhtenä
viikonloppuna ”nukuin” kaikki mahtavat 14 tuntia, jollei vessassa käyntejä
lasketa. Ei auta nukkuminen mulla. Nukut enemmän, tai sitten vähemmän, olo on
yhtä sumeinen pääkopassa.
Lämpimänä päivänä jalat heittäytyvät vielä spagetiksi. Siis
kyllä ne liikkuu eteenpäin. Ainakin vielä ovat liikkuneet. Kädet toimivat
omasta mielestä, kuin hidastetussa filmissä, ainakin kun esim. yrität koneella
kirjoittaa jotain pidempää juttua. Aivo tarvitsee äärimmäistä ponnistusta, että
kaikki tavarat pysyvät kädessä, koska muuten niitä kerätään lattialta.
Loppupäivän sumu päässä, kertoo että koita nyt keskittyä jokaiseen asiaan mitä
teet. Siltikin välillä tuntuu, että onko mulla hajuakaan missä taas mennään.
Parhautta on se, että työpäivät alkavat aamusta, koska illat
menee ihmetellessä miten se päivä sitten meni. Siivoukset jätän viileille
päiville, mikä nyt ei tietenkään muutenkaan ole pöllömpi tapa. Tää Suomen kesä
on muutenkin niin lyhyt.
Eli ei auta nukkuminen, eikä välillä itsensä riivaaminen.
Riivaamisella tarkoitan sitä, että väkisin lähdet touhuamaan jotain kodin
seinien ulkopuolelle, jaksoit tai et.
Nyt olen miettinyt, että auttaisiko sitten tähän joku
lääkitys. Toisaalta halu olisi suuri keksiä joku muu konsti, kuin uusi lääke
muiden lääkkeiden lisäksi. Ei mulla nyt niin kamalasti lääkkeitä ole käytössä,
mutta olen miettinyt, että kun aika jättää, on tullut sen verran tymäköitä
aineita vedeltyä, mahdanko maatua ollenkaan, tai paremminkin millä saavat
syttymään.
Tässä lähellä olisi ollut fatiikkikurssikin. Hauskaa siinä
on se, että en voinut hakea kurssille, koska en jaksaisi työpäivän päälle ajaa
ensin kurssipaikalle ja sitten koittaa keskittyä vielä itse kurssiin. Hassua,
kun se kurssi oli juuri tarkoitettu avuksi esim. työssä jaksamiseen. Hain kyllä
sellaiselle verkkokurssille. Toivotaan, että pääsen ja että sieltä saisi jotain
apuja tähän sumun valtaamaan maailmaan. Tai sitten mun kroppa on suunniteltu
niin, että kesät lomaillaan ja lekotellaan.
Noin reilu kuukausi sitten, lekuri nyppäsi kasvoista
ikäväksi heittäytyneen luomen. Parilla tikillä selvittiin, mutta se haavakohta
päätti tulehtua. Siihen sain antibiootti kuurin, mitä en sitten ole
vuosikausiin syönyt. Siitä se väsymys otti oikein niskalenkin, ja elimistö ei
tuntunut oikein tietävän, että mitä vastaan piti koittaa taistella.
Toivottavasti ei hetkeen aikaan tarvitse uudestaan moista syödä.
Viimeviikon sitten podin välillä jotain kesä/syys välimaasto
flunssaa. Päivääkään en kuitenkaan ole ollut töistä pois. Jos se burana ei auta
jalkakipuihin, niin kyllä sen voimalla jaksaa pari päivää töitä tehdä, vähän
huonommallakin kunnolla.
Silti, kesästä on nautittu. Kulttuuriakin vähän harrastettu.
Parit sangriatkin juotu. Joten ei tää niin pöllöä elämää taas oo ollutkaan.
Tälläkin hetkellä kun kirjoitan, vilkuilen samalla, että keittiö kaipaisi
jonkin asteista siistimistä. Nyt kuitenkin istahdan partsille ja jos jaksan,
siivoan keittiön, tai sit teen sen huomenna. Ei se homma ainakaan mihinkään
karkaa.
 |
| Ei ole olemassa muureja, on vain siltoja. Ei ole olemassa suljettuja ovia, on vain portteja. -Tommy Tabermann- |
