Niin järjettömän
kiitollinen, kun olen siitä, että ne omat jalat vielä kantaa, välillä tosin
kepillä avustettuna, tuottaa se liikkuminen silti ongelmia.
Ja aiheuttaa välillä
stressiä.
Onneksi työkokeilupaikat
ovat olleet niin lähellä, että omat jalat sinne ovat vielä vieneet. Toisina
aamuina vähän huonommin, mutta joka tapauksessa olen suorituspaikalle päässyt
ja sieltä kotiin. Työkokeilut ovat olleet sellaisia, että päivän aikana ei ole
tarvinnut mitään valtavia urheilusuorituksia tehdä, eli pääsääntöisesti
istumista (mikä sekään ei aina ole hyvä, mutta noustahan jaloittelemaan aina
voi)
Ongelmia aiheuttaa se,
että päästäkseen johonkin tiettyyn paikkaan, tiettynä kellonaikana, tietyillä
julkisilla kulkuvälineillä, on välillä enemmän kuin haasteellista.
Esimerkkinä eräs
Tampereen matka, joka täältä suoritettuna kulkee näin:
Kävely
linja-autoasemalle, siitä linkkarilla Helsinkiin. Linja-autoasemalta
rautatieasemalle, hyppää kyydistä Tampereella. Kävele majoituskohteeseen, jos
sopivan matkan päässä.
Jos kaikki kuljetukset
sujuvat aikataulun mukaan, ihan jees. Vaan ainahan kaikki ei mene
käsikirjoituksen mukaan.
Paluumatka voi olla
hyvinkin mielenkiintoinen, koska valitettavasti tänne sivualueille se
linja-auto ei kulje niin usein. Rautatieasemalta, linja-autoaseman terminaaliin
ja bussin lähtöön normi ihminen juoksee liikennevaloja uhmaten niin, että ehtii
juuri lähtevään autoon. No, multa se juokseminen ei onnistu, ja koska energiavarojakin
on jo reissun aikana kulutettu, on eteenpäin menokin takkuisempaa. Onneksi
viimeksi oli ystävä mukana, joka oikeasti juoksi edeltä katsomaan, onko linja-
auto vielä paikalla. Sillä kerralla oli ihmisiä niin paljon autoon jonossa,
että se lähti myöhässä.
Olen myös kuullut
kauhu tarinoita (tarinat on tarinoita, mutta silti..) että osa matkustajista
joutuu matkan seisomaan. Se nyt ei kyllä multa onnistu.
Eli en voi satsata
illan viimeisiin linja-autoihin, sekä autoon pitäisi päästä jo jonottamaan
tarpeeksi ajoissa, jotta istumapaikka on taattu.
Sitten pitää muistaa
ottaa aina käteistä taskuun, koska viime linja-automatkalla (ei Tampereen
reissu) setä ilmoitti tyynesti, että kortti ei toimi, vain käteinen käy.
Joten nyt kun
tutkailen tässä reittiä kävely,-linja-autoasema,-kävely,-ratikka,-kävely, olen
päässyt parissa tunnissa laivaterminaaliin, josta matka voi alkaa. Eli tämän
jälkeen reissussa alkaa vasta se varsinainen kävelyosuus. (Olen myös
kuukkeloinnut hyvin tarkkaan, mikä on se määrä m/km minkä joudun kävellen
taittamaan.)
Sitten aamulla ennen
lähtöä pitää huolehtia, että et juo juurikaan mitään aamusta, koska aikaa
vessojen hauelle, sekä sinne jonottamiseen ei ole. Näin voi toivoa, että olet
ajoissa perillä, tai sitten vaan yksinkertaisesti jäät laivasta.
Takaisin paluussa
joudun joka tapauksessa käyttämään jonkun henkilökohtaista ajoneuvoa ja halua
tulla hakemaan, koska en uskalla jättää paluuta viimeisten linja-autovuorojen
varaan, etten jää koko yöksi isolle kirkolle. Tällöinkin, sen ihmisen omasta
ajasta kuluu pelkkiin matkoihin kaksi tuntia. Jos käytät jonkun
hyväntahtoisuutta kumpaankin suuntaan, on sen ihmisen aikaa käytetty sinä
päivänä matkoihin pelkästään neljä tuntia, mihin joka tapauksessa tulee päälle
odotusaikaa.
Silti itseäni hävettää
kiukutella itselle moisesta asiasta, koska mun jalat kantaa ja vie eteenpäin
tietyn määrän per päivä. Tässäkin pitää muistaa, että se matka, minkä jaksaa
kulkea ei ole vakio, koska välillä ne vie paremmin ja välillä huonommin.
Kamalasti yritän tehdä
asioita, jotka itseä kiinnostaa ajatusmaailmalla, teen nyt kun vielä pystyn.
Samalla on kuitenkin pakko tunnustaa, että jään joistain reissuista pois, koska
se perille pääseminen tuottaa jo omat ongelmansa. Taksi kulkee, ja kusti
polkee..Siihen taksiin ei vaan ne rahat riitä, joten jos siirtymät eri
kuljetusvälineisiin on liian hankalat, en osallistu ollenkaan.
Vaan tästä
avautumisesta huolimatta, minullahan on kuitenkin valinnanvapaus ja voin jättää
reissut jotka aiheuttavat liikaa stressiä tekemättä, koska hei mä voin tehdä
niin. Jos joku ei ymmärrä, en vaan voi sille mitään.
Nyt kuitenkin kurkin
ikkunasta ulos ja vau, huomaan että aurinko pilkahtelee kerrankin näiden
toivottaman monen vesisadepäivän jälkeen. Eli takki niskaan ja kohti uusia
syystuulia. Sen sentään pystyn yksin vielä suorittamaan, ilman muiden apuja.
 |
| Tämän voimia lisää antavan matkan Yyterin kylpylähotelliin mahdollisti henkilöautolla meno. Oli sykähdyttävä kokemus olla autiolla Yyterin rannalla ihan yksin, näin älyttömän kauniissa auringonlaskussa. |
